Espoo Ciné haastattelee uuden polven kotimaisia elokuvantekijöitä. Toisena haastatteluvuorossa Josefina Rautiainen, joka kertoo uudesta elokuvastaan sekä kotimaisen elokuvan tulevaisuudennäkymistä.
Huutamisen taito -esikoispitkässäsi (2025) ollaan tekemisissä mielenterveysteemojen ja erityisesti traumojen ja pakkoajatusten kanssa. Mikä näissä teemoissa kiehtoo?
Minua ovat aina kiinnostaneet ihmismieli ja mielen ongelmat, koska ne ovat tietyllä tavalla tabuaihe yhteiskunnassamme. Niihin liittyy hirveästi häpeää, ja ajattelen, että elokuvat ovat tosi kiinnostava ja hyvä väline tuoda niitä näkyväksi. Ihmismieli on tosi kaunis ja monimutkainen asia, mutta samaan aikaan tosi herkkä ja hauras. Mielen hajoaminen tai särkyminen tai sen ravisuttaminen kiinnostaa minua, ja ajattelen, että elokuvassa pystyy tuomaan esille sellaisia asioita, joille on vaikea löytää sanoja ja jotka kerrotaan katseiden tai jonkun muun asian, kuten sanattomien hetkien, kautta.
Elokuvassa Heloisa opiskelee folkloristiikkaa ja on kiinnostunut tarinoista ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Millaisen tarinan halusit kertoa elokuvallasi ja millaista vuorovaikutusta halusit kuvata siinä?
Tässä tarinassa minua kiinnosti hyvin vahvasti psykoterapeutin ja potilaan välinen valta-asetelma ja sen horjuttaminen ja kääntäminen päälaelleen. Minua kiinnosti aggression ja väkivallan tutkiminen. Vaikka tässä on tietyllä tavalla jännitys- ja trilleriasetelma, toivon, että katse jokaiseen henkilöhahmoon on täynnä rakkautta ja ymmärrystä ja ettei kukaan ole paha tai hyvä, vaan tässä on ihmisiä, jotka koittavat toimia ja selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle epätosi väite elämästä on se, että joku ihminen on paha, tai se ei ole mielestäni kiinnostava väite. Haluaisin välttää sitä ajatusta, että on joku pahis ja joku hyvis, ja toivon, että se välittyy tästä elokuvasta.
Heloisaa kiinnostavat myös valheet. Mikä on mielestäsi valheen, totuuden ja fiktioelokuvan välinen suhde?
Ajattelen, että fiktioelokuva, ja dokumentaarinen elokuva myös, vaikka siellä on totuus pohjalla, on illuusion luomista ja tietyllä tavalla valehtelemista. Samaan aikaan ajattelen, että nimenomaan elokuva on totuuden taidemuoto, ja se liittyy kameraan ja kameran katseeseen. Rakastan elokuvia ja vihaan itse olla kameran edessä, koska kameran linssillä on ihmeellinen voima. Vaikka olisit kuinka meikattu, maskeerattu tai piilotettu kameran edessä, kamera näkee aina totuuden, ja se minua kiinnostaa ja sen takia ihminen on niin paljas kameran edessä. Kamera näkee ja tallentaa jokaisen valheen.
Miksi kannattaa tulla katsomaan Huutamisen taito Espoo Cinéen? Mitä yleisöä kiinnostavaa nostaisit siitä esiin?
Nostaisin tässä elokuvassa esiin sen, että mielestäni tässä on keskiössä hyvin mielenkiintoinen ja monimutkainen ihmissuhde. Se ei ole mustavalkoinen, vaan siihen liittyy tosi monta eri tasoa, ja toivon, että se välittyy katsojille. Ja sitten toinen asia: tämä elokuva on tehty täydestä rakkaudesta. Kukaan, joka on tätä tehnyt, ei ole tehnyt tätä rahasta, koska tämä on tehty niin pienellä budjetilla. Tämä on rakkauden elokuva, ja mielestäni se kannattaa tulla myös sen takia katsomaan.
Miltä kotimaisen elokuvan tulevaisuus näyttää näkökulmastasi?
Näkökulmastani kotimaisen elokuvan tulevaisuus näyttää ristiriitaiselta, koska totta kai tämä nykyinen politiikka, jossa leikataan kulttuurilta, on tosi sydäntä särkevää ja huolestuttaa. Samaan aikaan ajattelen, että suomalainen elokuva elää nyt uuden kukoistuksen aikaa. Meillä on tosi paljon taitavia elokuvantekijöitä ja kiinnostavia tarinankertojia, joten haluan kaikista peloista ja tämän tilanteen toivottomuudesta huolimatta uskoa siihen, että kotimaisen elokuvan tulevaisuus näyttää tosi taianomaiselta ja ihmeelliseltä. Haluan välttää viimeiseen asti katkeruutta, koska elokuvien tekeminen on niin suuri intohimo. Niin kauan kuin elokuvien tekeminen tuottaa minulle näin suurta onnea, aion jatkaa niiden tekemistä resursseista välittämättä. Sitten teen vain hyvin paljon pienemmin, koska tosi pienelläkin voi tehdä elokuvia.
Millaisia elokuvia haluaisit Suomessa tehtävän?
Toivoisin tosi paljon, että Suomessa tehtäisiin enemmän kaikenlaisia alkuperäistarinoita. Minulla ei ole tarkkaa tilastoa tähän, mutta olen siinä käsityksessä, että suomalainen esikoisohjaaja on keskimäärin yli 40-vuotias ennen kun pääsee ohjaamaan esikoiselokuvan, joten erityistoiveeni, jonka nyt huudan tuonne johonkin universumille, on se, että saisimme myös nuorempien esikoisohjaajien elokuvia tehtyä. Voin kirjoittaa elokuvan nuoruudesta, mutta koska minäkään en ole enää kaksikymppinen, katse nuoruuteen on paljon etäisempi, jolloin koko elokuvan katse tulee väistämättä etäisemmäksi. Mielestäni tarvitsisimme myös elokuvia, joissa on nuorten ihmisten katse.
Mistä haluaisit itse tehdä elokuvia tulevaisuudessa?
Niin monesta asiasta! Huomaan, että toistuvasti palaan tiettyjen ydinteemojen ääreen. Minua kiinnostavat hirveästi perhesuhteet, vinksahtaneet perhesuhteet ja psykologiset jännitteet ihmisten välillä. Minulle kaikista tärkeintä on se, että pääsisin tekemään elokuvia, joilla on mahdollisimman vilpitön katse ihmisyyteen, ja jos tässä saa sanoa unelmia ääneen, niin haluaisin myös ihan vimmatusti päästä tekemään alkuperäistarinaan pohjautuvaa lastenelokuvaa. Minua kiinnostavat mielenterveyden ja ihmismielen tutkiminen ja ydintunteina häpeä ja pelkotilat, mutta minulla ei ole mitään tiettyä ainoaa genreä, joka minua kiinnostaa, vaan toivon, että pääsisin tekemään mahdollisimman monipuolisesti.
Onko sinulla Espoo Ciné -muistoja, joita haluaisit jakaa?
Vuonna 2023 ihana entinen kämppikseni ja rakas ystäväni ja kollegani Reeta Annala konseptoi kokonaisen hotellielokuvasarjan, joka on lyhytelokuvista muodostuva episodielokuva. Lyhytelokuvista jokainen tapahtuu samassa hotellihuoneessa mutta eri yönä ja eri henkilöhahmojen kautta katsottuna. Olin siinä mukana, ja se esitettiin Kino Tapiolassa, ja se lämminhenkisyys ja intohimo elokuvia kohtaan, joka näkyy kaikista Espoo Cinén järjestäjistä mutta myös katsojista, teki siitä illasta tosi hienon kokemuksen.
Mitä eurooppalainen elokuva merkitsee sinulle?
Rakastan eurooppalaista elokuvaa. Ihailen tosi paljon pohjoismaalaisia elokuvantekijöitä. Rakastan myös ranskalaisia elokuvia hyvin vahvasti, ja minulle eurooppalainen elokuva on tärkeämpi kuin vaikka amerikkalainen elokuva ja amerikkalaisen elokuvan historia. Tällä hetkellä esimerkiksi Islannista tulee niin hienoja uusia elokuvia, tekijöitä ja sarjoja. Yksi rakkaimpia ohjaajasuosikkejani koko elokuvahistoriasta on Ingmar Bergman ja uusimmista esimerkiksi Thomas Vinterberg. Eurooppalainen ja pohjoismaalainen elokuva iskee, se pääsee niin paljon lähemmäs ihmisen sielua kuin esimerkiksi amerikkalainen elokuva. Tänä vuonna teilläkin on hienoja norjalaisia elokuvia, ja odotan, että pääsen katsomaan niitä.
Miten elokuvasi sijoittuvat eurooppalaisen elokuvan joukkoon? Vai ovatko ne leimallisen suomalaisia?
Vaikea sisältäpäin kuvailla tai löytää oman elokuvansa kansallista identiteettiä. Musta tuntuu, että sen aistii paremmin joku muu, joka on vähän kauempana siitä elokuvasta. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Huutamisen taito ei ole leimallisesti täysin perinteisen eurooppalainen elokuva, vaan se jopa solahtaa genre-elokuvaan. Toiveeni on, että voi tehdä esimerkiksi amerikkalaisen tarinankerrontaperinteen mukaisia genre-elokuvia, joilla olisi kuitenkin vahvempi sielu; että eurooppalainen sielukkuus ja esimerkiksi amerikkalaisemman elokuvan dramaturgia voisivat yhdistyä. Se vetää minua puoleensa, ja toivon, että meidän elokuvamme olisi sitä.
Huutamisen taito nähdään Espoo Cinén ohjelmistossa pe 29.8. Elokuvassa terapeutti kauhistuu, kun hänen poikansa esittelee uuden tyttöystävän – terapeutin oman potilaan, jolla on väkivaltaisia pakkoajatuksia. Rooleissa Jonna Järnefelt, Alina Tomnikov, Samuel Kujala, Elina Knihtilä ja Tobias Zilliacus.
Teksti ja kuva: Emma Petäjäaho