Jos jokin on liian liukasta, se valuu sormien välitse. Haluan pitää kiinni, jotta tuntisin.
Luin kulttuurituottajan opintojani varten pari vuotta sitten Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisua ”Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018–2037. Yhteiskunnan toimintamallit uudistava radikaali teknologia”. Koronapandemiaa ennen julkaistu tulevaisuusskenaario suhtautui innostuneesti läpeensä automatisoituun ja digitaaliseen tulevaisuuteen, jossa elämyksiä tai perustarpeita varten ei ole välttämätöntä poistua kotoa. Pysähdyin virkkeeseen: ”Kitkan voittamiseen eri tavoin on sekä voimakas akateeminen että kaupallinen motivi.” Kuvittelin lähitulevaisuuden ihmistä nököttämässä neljän seinän sisässä kuluttamassa virtuaalitaidetta, sillä maailmassa, jossa kitka on voitettu, kaduilla mentäisiin oitis kumoon.
Miten tämä liittyy Cinéstesiaan, Espoo Cinén uuteen ohjelmistoon, joka rakentaa siltoja elokuvan ja kuvataiteen, erityisesti taiteilijoiden liikkuvan kuvan ja analogisen elokuvan välille? Kahdellakin tapaa.
Ensinnäkin julkaisu edustaa – ja ehkä se on tulevaisuusskenaariolle osittain väistämätöntä – asennetta, jota filosofi Tere Vadén on kutsunut ”ohitetun vaiheen logiikaksi”. Radikaali teknologia uudistaa kaikki yhteiskunnan toimintamallit, eikä taakse ole katsomista. Ehkä sohin poleemisuuden nimissä tulevaisuusvaliokunnan raporttia tässä hieman kuin olkiukkoa. Yhtä lailla kuitenkin julkaisun päivitetyssä versiossa (2026) rakennetaan vastakkainasettelua perinteisen, ”passiivisen” kulttuurin ja uuden, radikaalin teknologian mahdollistaman elämyksellisyyden ja toimijalähtöisyyden välille. Ranskalaisen filosofi Jacques Rancièren henkeen haluan ajatella, ettei ”passiivisen” katsojuuden ja ”aktiivisen” toimijuuden välisen rajan rikkomiseen tarvita niinkään uusinta teknologiaa. Olennaisempaa on utelias, ristiriitoja ja hankausta kaihtamaton mieli.
Taiteen ja elämyksellisyyden kannalta viipyily historiassa ja aiempien sukupolvien teknologiassa on sitä paitsi antoisaa. Se ei ole niinkään nostalgiaa, vaan mahdollisuuksien näkemistä siinä, mitä hätäisimmät luulivat menetetyksi. Taiteessa tuskin mikään menetelmä tai vaihe on lopullisesti ohitettu, paitsi räjähtävyydessään vaarallinen nitraattifilmi.
Analoginen elokuva ei ole ohitettu teknologia, vaikka valtaosa elokuvista tuotetaan, levitetään, esitetään ja kulutetaan digitaalisesti. Uusia analogisen elokuvan laboratorioita perustetaan, uudet tekijät lumoutuvat formaatin mahdollisuuksista. Tylsää muistuttaakin, mutta tämän kesän kaupallinen elokuvaspektaakkeli, Christopher Nolanin The Odyssey (tai Odysseia, kuten sitä tulisi Suomessa kutsua) on lähtökohdiltaan analoginen elokuva: se on kuvattu 70 mm filmille IMAX-kameralla.
Toisekseen: Rakastan kitkaa. En haluaisi elää maailmassa, jossa kitka on voitettu, se kuulostaa paitsi vaaralliselta, myös tylsältä. Kitkaa syntyy, kun kaksi kappaletta tai pintaa kohtaavat ja joutuvat kosketuksiin. Kun moderni yhteiskunta ympärillä on muuttunut näennäisen vaivattomaksi, edelläkävijät ovat huomanneet kaipaavansa kaikkea sitä hankaluutta ja hitautta, mikä tekee elämästä elämää. Kitka ja sen ”maksimointi” trendaavat, minkä myös moni aikaansa seuraava media on pannut merkille.
Myös taiteen kohdalla pienestä ponnistelusta voi seurata suuri nautinto. Siksi tarvitaan myös elokuvia, jotka eivät ole niin sileitä, että solahtavat ohi jälkiä jättämättä. Elokuvia, joiden äärellä niin katsoja kuin tekijä voi kokea löytämisen riemua: näinkin voi tehdä!
Ajattelen myös, että luovaa kitkaa syntyy, kun yhden ison, jo paikkansa vakiinnuttaneen elokuvafestivaalin sisällä törmäytetään eri konteksteja, yleisöjä ja lähestymistapoja yhteen sen sijaan, että aina pitäisi perustaa uusi, tarkkarajainen yhden asian festivaali, joka aloittaa aivan kaiken aivan alusta. Espoo Cinén yleisö on kävijätutkimuksemme mukaan erityisen kiinnostunutta muistakin taiteista kuin seitsemännestä taiteesta. Vaikka festivaalin selkärangan on jo 1990-luvun alkuvuosista asti muodostanut tuore, korkeatasoinen eurooppalainen art house -elokuva, on ohjelmistossa aina ollut myös uteliaita poimintoja kokeellisen elokuvan tai erilaisten poikkitaiteellisten tai käsitteellisten tuotantojen puolelta.
Cinéstesia tarjoaa tälle ohjelmiston ulottuvuudelle tilaa kehittyä ja tulla koetuksi mielekkäässä kontekstissa. Tässä kohtaa esikuvia ja innoittajia ovat olleet esimerkiksi Lontoon elokuvajuhlien Experimenta-sarja, Toronton elokuvajuhlien Wavelengths sekä muut vastaavat kansainväliset verrokit. Erityisesti minua on puhutellut Rotterdamin elokuvajuhlien ennakkoluuloton linja, joka tuo yhteen suuren yleisön festivaalihittejä ja levityselokuvia sekä kokeellista elokuvaa, arkistonäytöksiä ja expanded ja live cinema -teoksia.
Cinéstesia on ja ei ole festivaali festivaalin sisällä. On mahdollista keskittyä vain Cinéstesian intensiiviseen ohjelmaan elokuun viimeisellä viikolla: Erika Balsomin kuratoimiin arkistonäytöksiin ja vierailevien taiteilijoiden, Ben Riversin ja Nour Ouaydan, näytöksiin; Artisanal Films -näytöksiin, jotka tuovat yhteen paikallista analogisen elokuvan historiaa ja uusimman tekijäsukupolven kädenjälkeä; live cinema -performansseihin sekä kaksipäiväiseen seminaariin, joka tuo yhteen asiantuntijoita sekä elokuva- että kuvataidekentältä.
Vähintään yhtä suotavaa kuitenkin on antautua puolin ja toisin ristipölytykselle ja nauttia myös Espoo Cinén muusta elokuva- ja oheistapahtumatarjonnasta, tai vastaavasti tyydyttää uteliaisuus vaikka vain yhdellä näytöspoiminnolla Cinéstesian ohjelmistosta. Cinéstesian ohjelmistosta nauttiminen ei edellytä vaativaa pohjatietämystä, avoin mieli riittää. Erityisesti Cinéstesiasta kiinnostuneille taas Espoo Ciné -suosituksemme on sarjan henkinen sisarus, Leikkauspiste, jonka valikoimassa on esillä myös art house -elokuvan taiteellisempaa laitaa ja analogisesti kuvattuja elokuvia.
Kuten Cinéstesian ensimmäiseksi vierailevaksi kuraattoriksi saapuva Erika Balsom kirjoittaa syksyllä ilmestyvän Edges of Cinema -esseekokoelmansa johdannossa, kokeellisen elokuvan relevanssi ja elinvoimaisuus tänä päivänä ei palaudu analogisen ja digitaalisen elokuvan vastakkainasetteluun. Pikemminkin tämänkaltaiset teokset kannustavat muotonsa, estetiikkansa ja esityskulttuurinsa myötä kokoontumaan yhteisiin tiloihin ja tapahtumiin, jaetun kokemuksen äärelle, pois kotikatselun kitkattomasta yksinäisyydestä ja keskittymiskyvyttömyydestä.
Tytti Rantanen
toiminnanjohtaja, Espoo Ciné
Kiitämme Cinéstesian pääyhteistyökumppania Saastamoisen säätiötä uuden avauksen mahdollistamisesta, kaikkia ohjelmistoon ja tapahtuman toteutukseen liittyviä yhteistyökumppaneita lämpimästä vastaanotosta sekä Cinéstesian ohjausryhmää innostavasta ja rakentavasta kanssa-ajattelusta.