Espoo Ciné haastattelee uuden polven kotimaisia elokuvantekijöitä. Kolmantena haastatteluvuorossa Lauri-Matti Parppei, joka kertoo uudesta elokuvastaan sekä kotimaisen elokuvan tulevaisuudennäkymistä.
Sinulla on taustaa underground-musiikin parissa ja olet tällä hetkellä laulaja-kitaristi Musta Valo -bändissä. Millä konkreettisilla tavoilla taustasi näkyy Jossain on valo joka ei sammu -esikoispitkässäsi (2025)?
Tässä elokuvassa suurin osa esimerkiksi musiikkikamasta on minulta ja ystäviltäni. Siinä näkyy tosi paljon meidän eletty elämämme siinä maailmassa ja niissä ympyröissä. Ja minä itse sävelsin sen kaiken musiikin, jos niitä nyt voi kutsua sävellyksiksi – niissä käytetään tehosekoittimia ja kaikenlaista romua, ja näyttelijät soittivat sen itse. Minulle se musiikin tekeminen ja sen tiiviisti yhteenliittäminen siihen elokuvaan itsessään oli myös iso osa käsikirjoitusprosessia.
Elokuvaasi voisi kutsua “erilaiseksi” bändi-elokuvaksi, kun sitä vertaa Pitkän kuuman kesän (1999) kaltaisiin klassikoihin. Musiikki on elokuvassasi aika niche, noisea, mutta esitetty hauskalla ja helposti lähestyttävällä tavalla: katsoja saattaisi itsekin innostua kokeilemaan, millainen ääni sähköhammasharjasta lähtee. Miten päädyit tekemään elokuvan juuri tällaisen musiikin tekemisestä ja juuri tällä tavalla?
Silloin kun aloitimme itse musiikin tekemistä Raumalla, meillä oli ihan hirveästi intoa, mutta ei välttämättä kauheasti taitoja, joten siitä tuli vähän väkisinkin hiukan kokeellista. Taustani on tosi armottomassa taiteen tekemisessä, jossa me täysin omaehtoisesti päätimme kaiken itse. Meillä oli oma festari, kun emme saaneet keikkaa, ja oma pieni levy-yhtiö, joka tuotti aina tappiota mutta julkaisi kuitenkin levymme. Tällä hetkellä taas joutuu anelemaan establishmentilta, että saa tehdä sitä taidetta, jota haluaisi. Siitä tuli helppo keino rinnastaa se klassisen musiikin ja hierarkkisemman taiteen kautta raumalaiseen undeground-musiikkiskeneen, joka siis silloin, kun me olimme siinä, oli minä ja ehkä kymmenen kaveria.
Miksi kannattaa tulla katsomaan Jossain on valo joka ei sammu Espoo Cinéen?
Siinä voi kuulla sellaista raumalaista musiikkia, jota ei koskaan ajatellut kaipaavansa elämäänsä. Täysin hyvä syy on myös se, että saattaa innostua perustamaan bändin. Seuraavalla viikolla se ehkä on jo perustettu.
Elokuva sai ensi-iltansa Cannesin ACID-sarjassa. Millainen kokemus Cannes oli?
Se oli aika hurjaa, koska olen aina vältellyt kaikkia massatapahtumia ja suuria ihmisjoukkoja. Olimme tosiaan ACID-sarjassa, joka oli meille just sopiva, koska se on pienempi ja niistä tavallaan kaikkein rupuisin sarja, mistä pidin, ja se oli minusta meille täysin oikea paikka. Oli niin häkellyttävää olla siellä sen jälkeen, kun ajattelin, että teen pienelle yleisölle pienen raumalaisen elokuvan, ja sitten yhtäkkiä olimme Rivieralla. Sen avulla saimme myös pienen Ranskan teatterilevityksen sille elokuvalle, mikä teki matkasta vielä häkellyttävämmän. Hienointa oli kuitenkin kokea myös se, miten sellainen tarina, joka ei ole omaelämäkerrallinen mutta perustuu minun ja ystävieni muistoihin, kokemuksiin ja elämään, pystyy ylittämään kulttuuri- ja kielirajoja.
Miltä kotimaisen elokuvan tulevaisuus näyttää näkökulmastasi?
Toivottavasti hyvältä. Näen omassa kulttuurissamme ja omissa tarinoissamme tosi paljon kerrottavaa, ja viime vuosina on ollut tosi ilahduttavaa nähdä, että suomalaiselokuvan taso on kohonnut paljon ja on rohkeutta kertoa enemmän tarinoita tosi aidosti elämästä. Toivottavasti kulttuurileikkaukset vähän edes pysähtyvät, jotta myös ammattilaisuus jatkuu. Mutta jos ei jatku, toivottavasti elokuvasta voisi tulla yhteisöllisempi taidemuoto. En aina haluaisi lähestyä kulttuurituotteita rahan, teollisuuden tai ammattilaisuuden näkökulmasta, mutta ymmärrän, että se on myös teollisuus, ja onhan se nyt ihanaa saada palkkaa.
Millaisia elokuvia haluaisit Suomessa tehtävän?
Toivoisin, että enemmän olisi myös luottoa siihen, mitä näemme ympärillämme. Ei arkirealismia välttämättä, vaan jaetun yhteisen todellisuuden kuvaamista. Kaikkeen kaipaa rohkeutta, mutta onko sitä rohkeutta edes meillä tekijöillä, on tietysti toinen kysymys. Pakko myös rahoittajien kunniaksi sanoa, että en koe, että meidän elokuvaamme olisi juurikaan rajoitettu. Meillä ei ole lainkaan scoremusiikkia siinä elokuvassa, vaan pelkästään kameran edessä livenä esitettyä musiikkia. Menimme jopa niin spartalaisiksi, että meillä on yksi kohtaus, jossa tarvittiin vähän viuluja, jotka oikeasti soitetaan seinän takana sitä kohtausta kuvatessa. Meitä ei kyllä juurikaan toppuuteltu meidän kaikkein päättömimmissäkään ideoissa. Meillä on sellainen vilkkuva koira siinä elokuvassa, ja pari kertaa joku kysyi, miksi teillä on tuollainen. Se nyt vaan on siellä ja se pysyi loppuun asti! Uskoisin, että varmasti löytyisi rahoittajapuolta ja rohkeutta tukea rohkeaa kerrontaa, mutta ehkä meidän tekijöidenkin pitää rohkaistua.
Mistä haluaisit itse tehdä elokuvia tulevaisuudessa?
Minusta tuntuu, että puuhailen aina samojen aiheiden kanssa. Haluan kertoa ainakin ystävyydestä ja yksinäisyydestä, ja niissä [töissäni] on usein teemaa myös sukupuolirooleihin ja sukupuoleen liittyen. Olemme nyt tekemässä saman tuottajan Ilona Tolmusen kanssa Kokemäelle sijoittuvaa vuonna 2001 tapahtuvaa vampyyrielokuvaa. Toivottavasti saisin jatkaa myös yhtä omaehtoisten hankkeiden kanssa kuin nyt saimme tehdä. Toivon voivani kuvata maailmaa, joka on myös aika lohdullinen ja toiveikas siitä huolimatta, että aiheissani on ollut paljon masennusta ja yksinäisyyttä. Toivottavasti tuosta elokuvasta jää ihmisille lopulta ajatus ”Ehkä minäkin voisin perustaa bändin, vaikka en ystävieni kanssa osaa soittaa mitään”. Toivon aina voivani vähän inspiroida jotain toivon kipinää ihmisissä.
Mitä eurooppalainen elokuva merkitsee sinulle?
Silloin, kun olen innostunut elokuvasta, se on tapahtunut kuitenkin – kuten varmaan tosi monille muillekin – ennen kaikkea amerikkalaisen valtavirtaelokuvan kautta. Toisaalta myöhemmät kokemukset siitä, mitä elokuva myös voi olla muotona, ovat tulleet ennen kaikkea eurooppalaiselta elokuvalta. Tuntuu, että se on minulle sellainen paikka, missä on voinut kokea tosi odottamattomia asioita elokuvataiteen sisällä.
Miten elokuvasi sijoittuvat eurooppalaisen elokuvan joukkoon? Vai ovatko ne leimallisen suomalaisia? Jossain on valo joka ei sammu on ehkä leimallisen raumalainen, vai onko?
Kun rupesimme tekemään tuota elokuvaa, emme halunneet tehdä ratkaisuja, joita olemme oppineet suomalaisesta elokuvasta. Vaikka siinä puhutaan rauman kieltä ja ollaan Raumalla, ajattelimme, että haemme kuvalliset ja kerronnalliset ratkaisumme enemmänkin eurooppalaisen elokuvan kaanonista. Sen jälkeen meidät valittiin Alpeille Les Arcs Industry Village -tapahtuman Work in Progress -sarjaan, jossa 12 eurooppalaista tekijää sai näyttää festareille ja myyntiagenteille pätkiä omasta tekeillä olevasta elokuvastaan. Siellä näytettiin niitä eurooppalaisia elokuvia peräjälkeen, ja sitten oma elokuvamme tuli siihen ja katsoin niitä klippejä ajatellen: ”Tämä on niin suomalainen elokuva.” Ehkä me olimme todellisuudessa kuorineetkin ennen kaikkea suomalaisuuttamme esiin, kun luulimme tekevämme jotain tosi eurooppalaista, ja se oli toisaalta myös ihana nähdä. Olen kuitenkin aika onnellinen omasta raumalaisuudestani ja suomalaisuudestani enkä siinä mielessä halua tehdä ranskalaista elokuvaa. Kyllä minä kuitenkin haluan tehdä ennen kaikkea suomalaista elokuvaa ja siitä omasta kulttuurista käsin.
Jossain on valo joka ei sammu nähdään Espoo Cinén ohjelmistossa to 28.8. Esikoispitkä on raikas, vilpitön ja uudenlaisia ääniä ennakkoluulottomasti etsivä rakkauslaulu luovuudelle, musiikille ja ystävyydelle – ja Raumalle. Rooleissa Samuel Kujala, Anna Rosaliina Kauno, Camille Auer ja Kaisa-Leena Koskenkorva.
Teksti ja kuva: Emma Petäjäaho