Haastattelussa Laura Birn

Festivaalin nimikkopalkinnon tänä vuonna voittaneen näyttelijän haastattelussa puhumme ruumiillisuudesta, naiseudesta elokuva-alalla, kulttuurialan leikkauksista sekä Laura Birnin unelmien elokuvakulttuurista.


Espoo Cinén nimikkopalkinto myönnettiin tänä vuonna sinulle kiitoksena työstäsi suomalaisen elokuvakulttuurin eteen. Palkinto jaetaan vuosittain henkilölle tai taholle, joka on osaltaan edistänyt moninaista eurooppalaisuutta Suomen elokuvakentällä. Mitä moninainen eurooppalaisuus tarkoittaa sinulle työssäsi elokuva-alalla?

Yleisesti mietin ehkä sitä, kuinka paljon suomalainen elokuva on laajentunut ja muuttunut siitä, kun tulin itse alalle 2000-luvun alussa; minkälaisia tarinoita kerrotaan, kuka niitä kertoo. Ne elokuvat, joita Suomesta on kansainvälisesti levinnyt, ovat keskenään todella erilaisia. Luulen, että se ydin on uskaltaa tehdä oikeasti meidän näköisiä ja täältä tulevia tarinoita, sillä yleisyyden tavoittelu ja amerikkalaisten hittien kopioiminen muuttuu helposti geneeriseksi. Esimerkiksi palkintojenajon jälkeen nähty avajaiselokuva Ainahan on huominen oli selkeästi italialaista kulttuuria ja historiaa, ja silti suomalainen yleisö nauroi ja itki, eli se selvästi puhutteli. Havainnot ihmisyydestä resonoivat, vaikka ne olisivatkin paikallisia, koska meissä ihmisissä on niin paljon samaa. Mä ajattelen, että meillä on tällä hetkellä Suomessa todella paljon kiinnostavia elokuvantekijötä, jotka tekevät heille henkilökohtaisesti tärkeitä elokuvia. Ne resonoivat ihan varmasti ympäri maailmaa.

Espoo Cinéssä näytetään sekä Tyhjiö että Kaksi ruumista rannalla, jotka molemmat kommentoivat osaltaan elokuva- ja taidealaa. Kertoisitko lisää näistä elokuvista?

Tyhjiöstä oli ensin tarkoitus tulla toisenlainen elokuva. Kun aloimme suunnitella sitä, Aleksi Salmenperä totesi kuitenkin olevansa itse siinä pisteessä uraansa, että haluaa olla rehellinen ja käsitellä omia heikkouksiaan ja epävarmuuksiaan; niitä asioita, jotka aamulla herätessä polttavat ensimmäisenä päässä. Kaikki meistä tekijöistä olemme erilaisissa taiteilijaliitoissa, ja samanlaiset kysymykset elämästä, ihmissuhteista ja taiteen tekemisestä pohdituttavat meitä. Niinpä sovimme puhuvamme rehellisesti ja aloittavamme sieltä. Kuvasimme elokuvaa kohtaus kohtaukselta ja katsoimme mitä tulee. Meillä ei ollut minkäänlaista rahoitusta, vain Aleksi, Tommi [Korpela] ja minä sekä kuvaaja, äänittäjä ja järjestäjä.

​Kaksi ruumista rannalla syntyi puolestaan siitä, kun törmäsimme Anna Paavilaisen kanssa jatkuvasti samoihin kliseisiin naishahmoihin työssämme. Aloimme pohtia, millainen olisi maailma, jossa ne naiset saisivatkin äänen ja saisivat valittaa näistä asioista.

Kaksi ruumista rannalla käsittelee erityisesti naisten kapeita rooleja elokuvissa, samaten #MeToo ravisteli juuri elokuva-alaa kovin ottein. Millaista on olla nainen elokuva-alalla?

Tällä hetkellä todella kiinnostavaa. On älytöntä, että on nähnyt murrosvaiheen alalla – se ala, jolle tulin naisena, on todella eri ala kuin se, jossa olen nyt. Paljon on tietenkin vielä tehtävää ja taisteltavaa, mutta naiseuden kirjo elokuvissa on laajentunut aivan valtavasti siitä kun aloitin. En pidä tätä itsestäänselvyytenä, sillä olen nähnyt myös toisen vaihtoehdon. Arvostan aidosti jokaista elokuvaa, joka pyrkii ravitselemaan naiseutta tai näyttämään jotain uutta siitä. Tietenkin edelleen on paljon kauneuden vaatimusta ja ihanuuden vaalimista. Maailma ei ole valmis ja taistelu jatkuu, mutta eteenpäin on menty paljon.

#MeToo-liikkeestä puhuttaessa tuntuu hurjalta, että on elänyt niin pitkään ennen sitä ja sulkenut silmänsä niin monelta asialta. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut nähdä, miten meidän kaikkien silmät avattiin. Tietenkään se ei ole poistanut kaikkea ikävää, mutta se, että asioista puhutaan ja niitä pidetään esillä, poistaa häpeää väärinkohdelluilta ihmisiltä. Nykyään on ok puuttua asioihin, ja sekin muutos on jo itsessään valtava.

Näyttelijän työ on hyvin ruumiillista. Ääninäyttelemistä lukuun ottamatta näyttelijä asettaa itsensä ja kehonsa jatkuvasti katsottavaksi. Millaista tämä on?

Kun olin nuori näyttelijä, kauneuden ja ihanuuden vaatimus oli paljon voimakkaammin valloillaan, ja toteutin sitä itsekin. Mitä enemmän tulee elämänkokemusta, sitä enemmän kuitenkin tajuaa sen, että ruumiillisuus on niin paljon kaikkea muutakin kuin sievyyttä. Ja että kehollisuus ja se, miltä asiat tuntuvat, sekä toisaalta se, miltä ne näyttävät ulospäin, saattavat olla ristiriidassa keskenään. Oman kehon muuttuminen on asia, jota täytyy jatkuvasti käsitellä, eikä ole pelkästään helppo asia olla jatkuvasti katseen kohteena. Samalla kuitenkin tuntuu, että kehollisuudessa ja katsottavan olemisessa tapahtuu iän myötä jonkinlaista vapautumista. Ihmisyyden näkee paljon kiinnostavampana kuin nuorena uskalsikaan ajatella.

​Tuntuu, että keski-ikäisyys on näyttelijälle itseasiassa todella kiinnostavaa aikaa. Keho on vielä toimiva ja pystyy tekemään kaikkea, mutta sen lisäksi on myös enemmän rohkeutta. Kehon ikääntyminen on kuitenkin todella moneen suuntaan menevä asia, johon liittyy rinnakkain sekä kauhua ja pelkoa että myös vapautumista.

Tämänhetkinen hallitus ajaa läpi valtavia taide- ja kulttuurialaan kohdistuvia leikkauksia, joiden vaikutuksia ei pysty kunnolla edes ennustamaan. Millaisena näet suomalaisen elokuvan tulevaisuuden?

Kukaan ei osaa ennustaa leikkausten vaikutuksia, ja se on pelottavaa. Tällä hetkellä sekä AV-tuotantokannustin että osa Ylen toiminnasta ovat leikkausuhan alla, emmekä tiedä, mitä tulee käymään. Voi olla, että yhtäkkiä rahat vähenevät radikaalisti. Olen huolissani, sillä yhteiskunnan arvot tuntuvat tällä hetkellä yleisesti kovenevan. On uskomatonta, kuinka kovia asioita voidaan sanoa ääneen päättäjien tasolta. Pienituloiset ihmiset ja vähemmistöt joutuvat koko ajan ahtaammalle ja ahtaammalle, ja taide on se, missä tähän puututaan; valaistaan katsetta siihen pienituloisen tai vähemmistöön kuuluvan ihmisen maailmaan. Pelkään, miten se vaikuttaa koko yhteiskunnan arvoihin, jos tämä katse yhtäkkiä nitistetään eikä näitä tarinoita kuulla tai kerrota.

Kuten Kaksi ruumista rannalla -elokuvassa sanotaan, fakta luo fiktiota ja fiktio luo faktaa. Se, mitä katsomme televisiosta tai valkokankaalta vaikuttaa siihen, mistä puhutaan ja miten ajatellaan. Jos alalta kitketään kaikki rahat pois ja jäljelle jäävät vain kaupallisemmat produktiot, joissa ei oteta riskejä tai puhuta vaikeista asioista, vaikuttaa se keskusteluumme. Samalla kuitenkin tiedän, että Suomessa on kiinnostavia tekijöitä ja rohkeita, omaäänisiä taiteilijoita. En ole siis lainkaan huolissani siitä taidosta, mikä täällä on, vaan rahoituksesta ja siitä miten taiteilijoita tullaan tukemaan tulevaisuudessa. En ajattele, että elokuva olisi elitistinen taidemuoto, mutta jos sellaista puhetta ylläpidetään, vaikuttaa se meihin yhteiskuntana.

Millaiselta näyttää unelmiesi elokuvakulttuuri?

Laidasta laitaan erilaisia tekijöitä ja elokuvia, joiden kautta katsoja pääsee kurkistamaan maailmoihin, joita ei tule edes ajatelleeksi. Sellaisiin, jotka saavat ajattelemaan, että ainiin, tällaisiakin maailmoja meillä on. Eli mahdollisimman monimuotoiselta, rikkaalta ja hersyvältä. Laidasta laitaan erilaisia ihmisiä, jotka valaisevat erilaisia kohtia yhteiskunnasta.